RITARIKUNNAN LAKKAUTTAMINEN 1312
Temppeliherrat osallistuivat soturimunkkeina pyhiinvaeltajien puolustamiseen ja moniin taisteluihin muslimeja vastaan. Vuorovaikutus itämaisen kulttuurin kanssa oli myös rauhanomaista ja temppeliherrat välittivät Eurooppaan arabeilta saamaansa tietämystä esimerkiksi lääketieteessä ja matematiikassa. Jerusalemin jouduttua muslimien käsiin vuonna 1187 temppeliherrat perääntyivät Akkoon ja sieltä myöhemmin Kyprokselle ja lopulta Pariisiin, missä oli ritarikunnan päämaja.
Temppeliherrat harjoittivat pankkiiritoimintaa saaden vaikutusvaltaa, mutta myös vihamiehiä. Ritarikunnalle velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis suostutteli vuonna 1312 Avignonin “varjopaavin” Clemens V:n lakkauttamaan ritarikunnan sillä verukkeella, että temppeliherrat olivat syyllistyneet kerettiläisyyteen ja sodomiaan. Vainojen päätteeksi vuonna 1314 suurmestari Jaques de Molay sekä eräitä muita temppeliherroja poltettiin roviolla, ja ritarikunnan omaisuus siirrettiin johanniitoille. Temppeliherrat Portugalissa ja Skotlannissa välttivät kuitenkin vainon.
Temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamiselle oli yleisempikin syy, joka liittyi ristiretkien ajan päättymiseen: soturimunkeille ei ollut enää käyttöä ja lisäksi sotivan munkin ajatus tuntui ristiriitaiselta. Sen sijaan sairaalaveljestöinä aloittaneet ritarikunnat, kuten johanniitat ja Saksalainen ritarikunta, mukautuivat kirkollisen esivallan mielestä temppeliherroja paremmin uuteen tilanteeseen.
Temppeliherrain ritarikunnan synty liittyi ristiretkiaatteeseen. Jälkikäteen, oman aikamme arvoista käsin tarkasteltuna Ristiretkiin liittyi myös kristinuskon sanomalle vieraita poliittisia valtapyrkimyksiä ja seikkailunhalua sekä vieraan kulttuurin vastustamista ja fanatismia, mikä johti tarpeettoman suureen väkivaltaan. Toisaalta ristiretket saattoivat eurooppalaisen kulttuurin edustajia kosketuksiin idän ja antiikin kulttuurin kanssa. Tämä kulttuurivaihto rikastutti eri tavoin molempia kulttuuripiirejä. Varsinkin pitkään Outremeressä (< ransk.”meren takana” = Ristiretkivaltio) viipyneet temppeliherrat oppivat maan asukkaiden kieltä ja tapoja, mikä edisti kulttuurivaihtoa.
Temppeliherrojen vaiheista on varsin niukasti tietoa vuosien 1314 ja 1705 väliseltä ajalta. Vuonna 1705 temppeliherrat nousivat jälleen tietoisuuteen, kun Ranskan tuleva kuningas, Orleansin herttua Filip valittiin ritarikunnan suurmestariksi. Ranskan vallankumouksen jälkeen olivat hyvin suosittuja tarinat temppeliherrojen “salaisesta tiedosta“, jonka uskottiin olleen peräisin heidän kontakteistaan juutalaisten ja muslimien oppineiden kanssa.