RITARIKUNNAN UUSI HERÄÄMINEN 1804
Raymond Fabre-Palaprat herätti Temppeliherrain ritarikunnan vuonna 1804 jälleen henkiin vapaamuurareista irrallisena, kristillisenä ritarikuntana. Napoleon tuki Fabre-Palapratin pyrkimyksiä nähdessään ritarikunnassa sopivan keinon vahvistaa lojaaliutta ja yhteyttä vallankumouksen jälkeiseen uuteen yläluokkaan.
Ritarikunta saavutti suurta arvonantoa ja monet 1800-luvun alun kuuluisuudet liittyivät temppeliherroihin. Suurmestarina vuosina 1838–41 toiminut amiraali Sir William Sidney Smith vahvisti ritarikunnan kansainvälistä asemaa ja liitti sen kiinteämmin kristinuskon pääuomaan. Paavi Gregorius XIV:lle esitettiin vuonna 1845 pyyntö, että hän myöntäisi ritarikunnalle jälleen hengellisen ritarikunnan statuksen. Paavi olisi suostunut pyyntöön, mikäli ritarikunnassa olisi ollut pelkästään katolisia jäseniä. Vuonna 1853 Ranskan keisari Napoleon III tunnusti Temppeliherrain ritarikunnan ja virallisti sen merkin käytön Ranskassa.
Ritarikunta taantui 1800-luvun jälkipuolella Saksa-Ranskan sodan (1870) seurauksena, ja lähinnä vain Belgian prioraatit jatkoivat perinnettä manner-Euroopassa. Vuodesta 1894 ritarikunnan asioita hoiti Kansainvälinen sihteeristö, jonka keskeisillä henkilöillä (Péladan, Vurgey, Brossel) oli valitettavasti yhteyksiä myös esoteerisiin, salatietoa korostaneisiin, temppeliherrojen myytistä lähtökohdan ottaneisiin ryhmiin (martinismi, Kymris). Näiden henkilöliittymien vuoksi Temppeliherrain ritarikunta miellettiin 1900-luvun vaihteessa helposti esoteerisiin ryhmiin kuuluvaksi. Todellisuudessa ritarikunta säilytti kaiken aikaa kristillisen luonteensa.