Ritarikunnan historiaa ja järjestön tulo Suomeen
Temppeliherrain ritarikunnan historia alkaa keskiajan Jerusalemista, jossa ritarikunta syntyi suojelemaan Pyhälle maalle saapuvia pyhiinvaeltajia. Nykymuotoinen ritarikuntamme ei ole alkuperäisen keskiaikaisen ritarikunnan suora oikeudellinen jatkaja, vaan kristillis-sotilaallinen perinnejärjestö, joka vaalii temppeliritarillista perintöä tämän päivän hengellisenä, yhteisöllisenä ja palveluhenkisenä toimintana.
Suomeen ritarikunta rantautui 1980-luvulla ja järjestäytyi myöhemmin osaksi kansainvälistä OSMTH-järjestöä (Ordo Supremus Militaris Templi Hierosolymitani). Maailmalla toimii myös muita temppeliherrajärjestöjä, jotka saattavat käyttää OSMTH:n kaltaista nimeä tai muita temppeliherroihin liittyviä tunnuksia.
Keskiajan temppeliherrat
Ritarikunnan synty Jerusalemissa
Temppeliherrain ritarikunnan juuret ulottuvat keskiajan Jerusalemiin ja ristiretkiajan Pyhään maahan. Ritarikunta syntyi vuosien 1118 ja 1120 välillä tilanteessa, jossa Euroopasta saapuvat kristityt pyhiinvaeltajat tarvitsivat matkallaan suojaa, turvaa ja käytännön apua. Ensimmäisen ristiretken jälkeen Pyhälle maalle oli syntynyt ristiretkivaltioita, mutta niiden sotilaallinen asema oli hauras ja monet pyhiinvaeltajat joutuivat matkalla ryöstöjen ja väkivallan kohteiksi.
Ritarikunnan alkuperäinen nimi oli Pauperes commilitones Christi Templique Solomonici, Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät sotilastoverit tai köyhät ritarit. Perustajina mainitaan joukko ranskalaisia ritareita, muun muassa Hugues de Payens, josta tuli ritarikunnan ensimmäinen suurmestari. Temppeliherrat saivat nimensä siitä, että heidän käyttöönsä osoitettiin tiloja Jerusalemin temppelialueelta, niin sanotun Salomon temppelin alueelta.
Temppeliherrat olivat aikansa erityinen ilmiö: he yhdistivät hengellisen ja sotilaallisen kutsumuksen. Ritarit elivät luostariveljien tavoin, antoivat köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden lupaukset sekä sitoutuivat samalla sotilaalliseen tehtävään. Heidän tehtävänsä oli aluksi erityisesti pyhiinvaeltajien suojeleminen, mutta 1100-luvun kuluessa vastuu laajeni ristiretkivaltioiden puolustamiseen, linnojen ylläpitämiseen ja sotilaalliseen toimintaan Pyhällä maalla.
Hengellinen elämä ja ritarillinen sääntö
Ritarikunnan hengellinen elämä oli kurinalaista ja yhteisöllistä. Temppeliherrat rukoilivat säännöllisesti, osallistuivat päivän rukoushetkiin, noudattivat yhteistä sääntöä ja elivät yhteisöllistä elämää. Uskonnollinen elämä, yhteisöllisyys ja sotilaallinen valmius kuuluivat samaan kokonaisuuteen. Tässä mielessä Temppeliherrain ritarikuntaa voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä hengellisistä ritarikunnista.
Ritarikunta sai 1100-luvulla vahvan aseman. Vaikka ajatus hengellisestä sotilasritarikunnasta herätti myös epäluuloja, temppeliherrat saivat tuekseen sekä maallisia että kirkollisia johtajia. Suurmestari de Payens matkusti Euroopassa hankkimassa tukea uudelle veljeskunnalle, ja lahjoitusten sekä kirkollisen hyväksynnän myötä ritarikunta kasvoi nopeasti. Troyes’n kirkolliskokous vahvisti ritarikunnan asemaa, ja Bernhard Clairvauxlainen tuki sen hengellistä perustaa puolustamalla ajatusta “uudesta ritaruudesta”.
Paavi Innocentius II:n vuonna 1139 antamat oikeudet vahvistivat ritarikunnan asemaa entisestään. Ritarikunta sai erityisiä vapauksia: se oli suoraan paavin alainen, sillä oli oikeus rakentaa omia rukoushuoneita, ja se vapautettiin monista paikallisista kirkollisista velvoitteista. Tämä antoi temppeliherroille huomattavan autonomian suhteessa paikallisiin kirkollisiin ja maallisiin vallanpitäjiin.
Kansainvälinen järjestö ja taloudellinen vaikutusvalta
Jo keskiajalla Temppeliherrain ritarikunta oli kansainvälinen ja hallinnollisesti järjestäytynyt yhteisö. Sitä johti suurmestari, ja ritarikunnan alueet jakaantuivat provinsseihin sekä paikallisiin yksiköihin, joita johtivat omat vastuuhenkilönsä. Ritarikunta ei koostunut vain varsinaisista ritareista, vaan siihen kuului myös asemiehiä ja talonpoikia sekä myöhemmin kappalaisia, jotka vastasivat jumalanpalveluksien toimittamisesta ja yhteisön muusta hengellisestä elämästä.
Keskiajalla temppeliherrat kasvoivat merkittäväksi hengelliseksi, sotilaalliseksi ja taloudelliseksi toimijaksi. Heillä oli linnoja, kartanoita ja hallinnollisia keskuksia Pyhällä maalla ja eri puolilla Eurooppaa. Ritarikunnan laaja verkosto teki siitä myös merkittävän taloudellisen toimijan: temppeliherrat säilyttivät ja siirsivät varoja, hoitivat lahjoituksia ja omaisuutta sekä tarjosivat aikansa mittapuulla luotettavan verkoston pyhiinvaeltajille, aatelisille ja hallitsijoille.
Sotilaalliset käännekohdat ja ritarikunnan lakkauttaminen
Ritarikunnan sotilaalliseen historiaan kuuluivat sekä voitot että raskaat tappiot. Hattinin taistelu vuonna 1187 oli ristiretkeläisille tuhoisa, ja sen jälkeen Jerusalem menetettiin Saladinille. Pyhän maan ristiretkiaika päättyi lopullisesti vuonna 1291, kun Akko, ristiretkivaltioiden viimeinen merkittävä tukikohta, kukistui. Tämän jälkeen ritarikunnan sotilaallinen tehtävä Pyhällä maalla päättyi, ja sen painopiste siirtyi Eurooppaan.
1300-luvun alussa Ranskan kuningas Filip IV Kaunis ryhtyi toimiin ritarikuntaa vastaan. Hänen motiiveistaan on esitetty useita tulkintoja: taustalla saattoi olla ritarikunnan vaikutusvallan pelko, uskonnollinen epäluulo tai halu saada haltuun sen huomattava omaisuus. Temppeliherrain johtajia ja suuri joukko ritareita vangittiin Ranskassa perjantaina 13. lokakuuta 1307, ja heitä vastaan esitettiin vakavia syytöksiä harhaopista ja moraalittomuudesta. Nykyhistoriassa näitä syytöksiä pidetään suurelta osin perusteettomina ja poliittisesti tarkoitushakuisina.
Paavi Klemens V lakkautti Temppeliherrain ritarikunnan vuonna 1312. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1314, viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin roviolla Pariisissa. Näihin tapahtumiin päättyi alkuperäisen keskiaikaisen ritarikunnan virallinen institutionaalinen historia.
Myöhemmistä mahdollisista jatkumoista on esitetty erilaisia tulkintoja. On mahdollista, että osa ritareista siirtyi muihin ritarikuntiin tai että temppeliritarillista perinnettä säilyi eri muodoissa eri maissa. Nykymuotoisia temppeliherraorganisaatioita ei kuitenkaan voida pitää keskiaikaisen ritarikunnan suorina oikeudellisina jatkajina.
Temppeliherrat ovat olleet vuosisatojen ajan myös legendojen ja populaarikulttuurin kohteena. Heihin on liitetty kertomuksia muun muassa Graalin maljasta, kätketyistä aarteista, salaisista opeista, vapaamuurariudesta ja salaliitoista. Historiallis-kriittisesti tarkasteltuna näitä kertomuksia on kuitenkin syytä käsitellä ennemmin legendoina ja myöhempinä tulkintoina kuin todennettuna historiana.
Temppeliherrain perinteen uusi vaihe
Temppeliritarillinen perinne nousi uudella tavalla esiin erityisesti 1800-luvun alun Ranskassa. Tällöin keskiaikaiseen ritarillisuuteen, kristilliseen symboliikkaan, heraldiikkaan ja ritarikuntaperinteeseen kohdistui uutta kiinnostusta. Modernin temppeliritarillisen järjestömuodon kehityksessä mainitaan usein Bernard-Raymond Fabré-Palaprat’n vuonna 1804 käynnistämä toiminta.
Nykymuotoinen Temppeliherrain ritarikunta rakentuu tämän myöhemmän temppeliritarillisen perinteen varaan. Se ei väitä olevansa keskiaikaisen ritarikunnan suora institutionaalinen jatkaja, mutta se vaalii sen hengellisiä, ritarillisia ja palveluhenkisiä ihanteita. Keskeisiä ovat kristillinen usko, ritarillisuus, veljeys, hyväntekeväisyys, ekumeeninen yhteys, maanpuolustushenki ja vastuu lähimmäisestä.
1900-luvulla temppeliritarillinen liike eli useiden kansallisten ja kansainvälisten haarojen vaiheita. Suomen suurpriorikunnan omassa perinteessä keskeiseksi muodostui Portugalissa vaikuttanut kreivi Fernando Fontes, joka hyväksyi Suomen suurpriorikunnan perustamisen vuonna 1986.
Temppeliherrat Suomessa
Suomeen Temppeliherrain ritarikunnan toi turkulainen kauppaneuvos Matti Koivurinta, joka oli tutustunut ritarikuntaan ulkomailla. Kreivi Fernando Fontes antoi luvan Suomen suurpriorikunnan perustamiselle vuonna 1986, ja Suomen suurpriorikunnan katsotaan aloittaneen toimintansa 1. tammikuuta 1987. Temppeliherrain Ritarikunta ry -niminen yhdistys rekisteröitiin Suomessa vuonna 1992. Ritarikuntaperinteeseen ja kansainvälisiin temppeliherrayhteyksiin liittyen yhdistyksestä käytetään nimitystä Temppeliherrain ritarikunnan Suomen suurpriorikunta.
1990-luvun puolivälissä eri maiden temppeliherraorganisaatioiden kansainvälistä yhteyttä alettiin rakentaa järjestäytyneemmäksi. Tämän kehityksen tuloksena syntyi nykyinen kansainvälinen OSMTH, Ordo Supremus Militaris Templi Hierosolymitani. OSMTH on rekisteröity Sveitsissä, ja sillä on YK:n talous- ja sosiaalineuvoston ECOSOCin erityinen neuvoa-antava asema. Temppeliherrain Ritarikunta ry on yksi OSMTH:n perustajajäsenistä ja sen täysivaltainen jäsensuurpriorikunta.
Suomen suurpriorikunta toimii Suomessa rekisteröitynä yhdistyksenä ja osana kansainvälistä OSMTH-yhteisöä. Suomen suurpriorikunnan toimintaa johtaa suurpriori yhdessä hallituksen eli Conciliumin kanssa. Suurpriori on ritarikuntaperinteen mukaisesti suurpriorikunnan päämies sekä sen aatteellinen ja henkinen johtaja, kun taas Concilium vastaa ritarikunnan käytännön hallinnosta ja toiminnan johtamisesta. Suomen suurpriorikunnan kahdeksantena suurpriorina on vuoden 2026 alusta toiminut Jarmo Lepistö.
Suurpriorikunta jakaantuu neljään alueelliseen priorikuntaan (Etelä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomen priorikunnat) sekä edelleen paikallisiin komentajakuntiin, jotka toimivat suuremmissa kaupungeissa. Komentajakunnissa toteutuu suuri osa ritarikunnan varsinaisesta toiminnasta: kokoukset, esitelmäillat, hengelliset tilaisuudet, vierailut, hyväntekeväisyystoiminta ja paikallinen yhteisöllisyys. Komentajakuntien omiin tapahtumiin voivat yleensä osallistua myös muiden komentajakuntien jäsenet. Paikallisten tapahtumien lisäksi suurpriorikunta järjestää vuosittain valtakunnallisia tapahtumia, kuten kevät- ja syyskokouksen sekä seminaareja ja hengellisiä päiviä.