– – –

 Ritarikunnan perustamista edelsi pitkä pyhiinvaellustraditio. Se alkoi jo 300-luvulta, kun keisari Konstatinuksen äiti Helena oli tehnyt suurta huomiota koko kristikunnan piirissä herättäneen pyhiinvaelluksensa Palestiinaan. Hänen kerrottiin löytäneen Jerusalemista kappaleita Jeesuksen rististä ja Longinuksen keihään sekä paikallistaneen Jeesuksen syntymätallin samoin kuin hänen hautansa. Näistä tosin vain viimeksi mainittu lienee nykytutkimuksenkin mukaan ollut aito ja alkuperäinen. Pyhän maan joutuminen muslimien valtaan ei häirinnyt pyhiinvaeltajia, sillä hehän merkitsivät hyvää bisnestä paikallisille. Tilanne muuttui vasta Manzikertin taistelun jälkeen v. 1071, jolloin islamin uskoon kääntyneet seldžuk-turkkilaiset löivät kansainväliset eurooppalaiset joukot, valtasivat Palestiinan ja äkkikäännynnäisten tapaan ryhtyivät uskonkiihkossaan surmaamaan kristittyjä pyhiinvaeltajia.

Kun tiedot näistä terroriteoista yltivät Eurooppaan, heräsi sekä hengellisen että maallisen vallan piirissä kiihkeä halu palauttaa pyhät paikat kristittyjen käyttöön. Paavi Urbanus II asettui tämän kansanliikkeen johtoon, minkä seurauksena eurooppalaiset sotajoukot marssivat Palestiinaan, valloittivat Pyhän maan ja Jerusalemin kaupungin v. 1099. Alkoi “ristiretkien” aika, vaikka tätä käsitettä ei vielä tuolloin tunnettukaan. Alueelle perustettiin neljä ristiretkeläisvaltiota, joista yksi oli Jerusalemin kuningaskunta, jonka vasalleja muut olivat.

Vuoteen 1118 tultaessa monien soturien pesti päättyi ja valtaosa heistä lähti palailemaan kotikonnuilleen. Jerusalemin kuningas Baldwin I tarvitsi suojakseen henkikaartin ja pyhiinvaeltajat heitä suojelevia joukkoja. Tähän tarpeeseen syntyi temppeliherrain ritarikunta, jonka frankkilainen ritari Hugues de Payens  perusti yhdessä kahdeksan ritariveljensä kanssa ja vannoi köyhyyden, uskollisuuden ja kuuliaisuuden valansa Jerusalemin patriarkan edessä Pyhän haudan kirkossa. Ensimmäiset ritarit, joiden kaikkien nimetkään eivät ole tiedossa, olivat ensimmäisen ristiretken veteraaneja.

Toisin kuin monissa yhteyksissä on kirjoitettu, temppeliherrain sääntökunnan perustaminen samoin kuin koko ristiretkiliike olivat luonteeltaan enemmän defensiivinen kuin offensiivinen hanke. Tehtävänä oli rauhan palauttaminen ja sen ylläpito. Tässä onnistuttiin kohtuullisesti, sillä kaksi vuosisataa kestänyt ristiretkiaika oli enimmäkseen melko rauhallista aikaa.

Pieniä ja joskus isompiakin selkkauksia toki tapahtui. Tällöin ei ollut mitenkään harvinaista, että kristityt taistelivat saraseenien rinnalla toisia muslimeja vastaan. Se palveli hyvin frankkien hajoita ja hallitse -politiikkaa, joka ei juurikaan poikennut länsimaiden tänäänkin lähi-idässä harjoittamasta strategiasta. Islamilainen maailmahan oli heti profeetta Mohammadin kuoltua jakautunut kahteen päälahkoon, jotka tänään tunnemme shiialaisina ja sunneina. Edellisten, fatimidien, pääkaupunki oli Kairo, jälkimmäisten Damaskos, sittemmin Baghdad.

 

Sotilaallinen munkkikunta

Temppeliherrain ritarikunta oli luonteeltaan sotilaallis-kristillinen munkkikunta, jonka tehtävänä oli taistella oikean uskon puolesta. Sen ensimmäinen päämaja sijaitsi Temppelivuorella Al-Aqsan moskeijassa, jonka kuningas oli heille luovuttanut. Se toimi myös kasarmina ja sen alaisissa “Salomonin pylväskäytävissä” väitettiin olleen tilaa jopa 3000 ratsuhevoselle tykötarpeineen.

Oli ymmärrettävää että aikansa uskonnollisessa ilmapiirissä ei olut helppo hankkia ymmärtämystä munkkikunnalle, joka kantoi aseita ja kävi sotia, vaikkakin hyvän asian puolesta. Myös kirkollisissa piireissä ajatus kohtasi ajoittain ankaraakin vastustusta. Perustamisoperaatio tuskin olisi onnistunutkaan ilman monitahoista diplomatiaa ja Clairvauxin apotti Bernhardin heittäytymistä koko tarmollaan ajamaan ritarien asiaa. Tällä, sittemmin pyhimykseksi korotetulla hengenmiehellä oli tärkeä asema kirkollisena vaikuttajana. Hän oli tunnettu tiukoista mielipiteistään ja kirkollisesta vaikutusvallastaan. Moni paavi ja kirkkoruhtinas olivat hänen entisiä oppilaitaan. Perustelut toiminnalleen hän löysi ensisijaisesti kirkkoisä Augustinukselta, joka oli luonut opin pyhistä eli oikeutetuista sodista. Se oli si-sällöltään raakaa tekstiä pakanoita kohtaan, nykydiplomatian mitoillakin arvioituna, mutta istui hyvin aikansa kontestiin. Lopputuloksena Troyesissa oli, että ajatus uudenlaisesta ritariudesta hyväksyttiin, vaikka mm. Canterburyn arkkipiispa oli sitä tiukasti vastustanut, mutta lopulta mukautunut ´Herran tahtoon´. Tarkoitus pyhitti keinot.

Sittemmin monet paavit soivat ritarikunnalle merkittäviä erioikeuksia. Paavi oli järjestön ylin suojelija. Sääntökunnalla oli nyt laaja kirkollinenkin autonomia. Paikalliset piispat ja papit eivät saaneet puuttua temppeliherrain asioihin. Näillä oli omat kirkkonsa ja hautausmaansa sekä oikeus hoitaa kirkolliset toimituksensa itse.

Säännön (ordo) mukaan ritareilta edellytettiin köyhyyttä. Maallinen omaisuus oli luovutettava pois ja tyydyttävä yksinkertaisen kommuunin vaatimattomaan elämään. Ritarit saivat sotilasvarustuksen lisäksi käyttöönsä vain välttämättömät henkilökohtaiset tarvikkeet. He asuivat yhdessä, nukkuivat kynttilöiden läpi yön valaisemissa makuusaleissa ja aterioivat yhdessä hiljaisuuden vallitessa. Vuorokauden aikana kokoonnuttiin säännöllisesti yhteisiin hartauksiin ja  muu aika kului varusteiden kunnostuksessa tai sotilaallisessa harjoittelussa. Ohjesäännössä pistää silmään melko näkyvänä piirteenä huolehtiminen miesten siveellisyydestä; oli nukuttava paita päällä ja housut jalassa. Majatalossa yövyttäessäkään kaksi ritaria eivät saaneet asua samassa huoneessa.

   Keitä nämä temppeliritarit sitten oikein olivat. Taustaltaan he olivat aatelisnuorukaisia, perheidensä kakkos- tai kolmospoikia, jotka eivät voineet odottaa perivänsä isiensä omistamia kaupunkeja, linnoituksia, kyliä tai maatiloja. Nehän jäivät pääsääntöisesti vanhimmalle pojalle. Kotioloissa heille oli tarjolla vain niukasti hyviä vaihtoehtoja. Niihin kuuluivat pienemmät kartanot tai maatilat, virkaura kuninkaiden tai ruhtinaiden sotajoukoissa, palvelu maallisen hallinnon virkamiehinä tai kirkollisissa tehtävissä. Tässä tilanteessa mahdollisuus päästä taistelemaan uskon – ja omaisuuden – puolesta Pyhälle maalle oli monille kiehtova ja houkutteleva seikkailu, joka saattoi olla taloudellisestikin rikastuttavaa laatua. Sotaretkissä oli tietysti myös riskinsä. Niitä kuitenkin minimoi paavin julistama ikuinen autuus taisteluissa vääräuskoisia vastaan kaatuneille marttyyreille.

 

Eurooppalainen suurvalta

Seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana temppeliherrain ritarikunta kohosi nopeasti eurooppalaiseksi  ́suurvallaksi ́ jonka vaikutus ulottui yli koko katolisen maailman, aina pohjolan perukoille asti. Samanaikaisesti ritarikunnan aseman vahvistuessa myös sen omaisuus alkoi karttua ripeästi. Ruhtinaat ja rikkaat maanomistajat samoin kuin hengellinen sääty ylipäätään tekivät sekä maa- että muita omaisuuslahjoituksia ritarikunnalle, joka näin kohosi nopeasti maanosan suurimpien maanomistajien joukkoon. Kun organisaatiolla oli pelkästään Frankkien maassa omistuksessaan tuhansia suurtiloja tai kartanoita, oli selvää, että niitä hoitamassa oli vähintään yhä paljon väkeä kuin ritareita Pyhällä maalla. Tämä merkitsi myös sitä, että ritariarmeijoiden huolto oli varmistettu pitkälle tulevaisuuteen.

Omaisuuden karttuminen johti tarpeeseen sijoittaa varat järkevästi. Tätä varten oli luotava oma organisaationsa. Mitään erityistä pankkilaitosta ei vielä syntynyt, vaan toiminnan johto oli keskitetty tiukasti suurmestarin ja hänen aarrekammionsa hoitajan käsiin. Ritarikunnan oma toimistoverkko eri puolilla Eurooppaa toimi tehokkaasti. Se palveli värväysorganisaationa, otti vastaan lahjoituksia, hoiti huoltokuljetuksia Pyhälle maalle sekä harjoitti niihin liittyvää hankintakauppaa. Ritarikunnan suuri keksintö oli ”matkashekit”, joiden avulla pyhiinvaeltajat saattoivat turvata omaisuutensa matkojensa eri vaiheissa. Heillä ei ollut enää tarvetta kuljettaa suuria rahasummia mukanaan, koska lähin ”templaripankki” löytyi jokaisesta suuresta satamakaupungista.

Ajan mittaan temppeliherrat lainoittivat myös paaveja, kuninkaita ja muita kirkollisia tai maallisia ruhtinaita, joista osa sittemmin velkaantui korviaan myöten ritarikunnalle. Luottotappioitakin toki syntyi, mutta ne lienee kirjattu monasti suhdetoiminnan piikkiin.

 

Temppeliritarit Herramme sotilaina

Temppeliherrain tärkein tehtävä oli sotilaallinen. Oli luotava heidän johdollaan sellainen pysyvä sotavoima, jonka avulla Pyhä maa pystyttiintulevaisuudessakin säilyttämään kristittyjen käsissä. Temppeliherrain rinnalle liittyivät ajan mittaan myös johanniitat^[1], joka ei alun perin ollut sotilaallinen ritarikunta. Muista ritarikunnista, joiden merkitys oli vähäisempi, on mainittava Saksalainen (teutoninen) ritarikunta sekä näitä pienempi Lasaruksen ritarikunta, jonka jäsenet olivat spitaalitaudista selviytyneitä ritareita. Näiden lisäksi kris   Temppeliherrain tehtävänä oli edustaa sotilaallista eliittiä. He muodostivat raskaan ratsuväen turvin nykyajan panssaridivisioonia vastaavan hyökkäysvoiman, jonka paikka oli aina etulinjassa. Heillä oli parhaat aseet, hevoset ja koulutus.   Yleisesti ottaen noin kaksisataa vuotta kestänyt ristiretkiaika oli kohtuullinen rauhallista, mikä usein jätetään huomiotta, kun aihetta käsitellään. Elettiin normaaliaelämää kristityt ja muslimit rinnatusten ja käytettiin toinen toistensa palveluksia. Monella frankkiylimyksellä oli muslimi keittäjänä, kirjurina, lääkärinä tai tulkkina. Monet omaksuivat myös saraseenien tapoja asumisessa, pukeutumisessa ja ruokakulttuurissa. Niinpä muuan uusi ritarinoviisi paheksuikin kotiin lähettämässään kirjeessä tätä elämäntapaa, etenkin sitä, että frankit vielä kylpivätkin kuin saraseenit...

 Temppeliritarien strategistaktinen tehtävä taistelukentillä oli, kuten edellä on todettu, suunnilleen sama kuin oman aikamme panssarijoukoilla. Ritarit muodostivat raskasaseisen ratsuväen. Se hyökkäsi rintaman kärjessä, pyrkien murskaamaan vastustajan voimat ja saavuttamaan läpimurron, jonka tuloksena päästäisiin saarrostamaan vastustajan katkeillut hyökkäysketju.

Saraseeneilla oli oma taktiikkansa. Siihen kuului kevyt jousilla varustettu ratsuväki, joka oli nopealiikkeistä ja tehokasta myös raskasaseisia ritareita vastaan taisteltaessa. Usein saraseenit avasivat itse aukon rintamaansa houkutellakseen ratsuväen hyökkäämään siitä läpi ja jalkaväen seuraamaan sen jäljessä. Takalinjaan sijoitettu ratsuväki kävi sitten templarikärjen kimppuun, ja jalkaväki pyrki sulkemaan sisäänsä ja tuhoamaan perässä hyökkäävän jalkaväkijoukon. Kun toinen osapuoli lähti pakenemaan, se oli helppo saalis voittajille, ja tässä vaiheessa usein syntyivätkin suurimmat miehistötappiot.

 Vaikka tällaiset suurtaistelut avoimessa maastossa olivatkin melko harvinaisia, ne ovat jääneet historiaan. Niistä temppeliherroille katkerin oli Hattinin sarvien taistelu, jossa Saladinin ylivoimaiset joukot tuhosivat kelvottomasti johdetun ja nääntymykseen asti marssitetun kristittyjen armeijan. Usein nämä suuret voimainmittelöt olivat enemmän tai vähemmän sekasortoisia. Aina ei edes ollut selvää, kuka taistelun oli voittanut. Molemmat osapuolet olivat kärsineet huomattavia miehistö- ja kalustotappioita sekä saattaneet vetäytyä taistelusta molemmin puolin – tietenkin vain ”uudelleen ryhmitystä” varten.

^[1]Toisin kun usein mainitaan ritarikunta ei saanut nimeään Johannes Kastajan, vaan erään melko tuntemattomaksi jääneen maalikkosaarnaajan mukaan. Vasta myöhemmin Johannes Kastaja nimettiin ritarikunnan suojeluspyhimykseksi.

 

Kansainvälistä politiikkaa

Yleisesti arvioiden kristittyjen poliitinen ja sotilaallinen strategia Palestiinassa oli pääosin sama kuin läntisten suurvaltojen tänäkin päivänä. Oli tavalla tai toisella poliittisin, taloudellisin tai sotilaallisin keinoin pidettävä yllä saraseenien sisäistä hajanaisuutta. Yleensä tässä silloinkin onnistuttiin kohtuullisen hyvin. Kahdesti kävi kuitenkin niin, että saraseenihallitsija pystyi yhdistämään uskonlahkot yhteiseen rintamaan kristittyjä. Ensimmäisenä sen teki legendaarinen Saladin, joka kukisti ristiretkiarmeijat historiallisessa Hattinin taistelussa v. 1187, kaappasi saaliikseen ”tosi ristin” ja vangeikseen sekä Jerusalemin kuninkaan että temppeliherrojen suurmestarin ja Tiberiaksen kreivin. Taistelun jälkeen Saladin valloitti sekä ristiritareiden tärkeän kaupungin Akkon että Jerusalemin, jota viimemainittua kristityt eivät enää kyenneet sotilaalliseesti valtaamaan takaisin. ^[2]  Toinen kerta, jolloin saraseenit onnistuivat yhdistämään voimansa, oli pidempi ajanjakso vv.1260-91. Sulttaaniksi Egyptissä huudettu Baybars kukisti ensin frankit La Forbiessä ja sitten Mansurahissa. Kukistettuaan sen jälkeen mongolit, hän päätti puhdistaa Palestiinan kristityistä. Ensimmäisenä kaatui temppeliherrain vahva Safedin linnoitus ja sen jälkeen johanniittain Krak des Chevaliers. Baybarsin kuoltua v. 1277 hänen seuraajansa Kalavun jatkoi työtä. Tämänkin kuoltua taistelu jatkui kolmannessa polvessa, ja huhtikuun 5. päivänä 1291 mamelukit hyökkäsivät sulttaani al-Ashraf Khalilin johdolla Akkoon, joka kukistui runsaan kuuden viikon raivoisan taistelun jälkeen. Tämä olikin koko ristiretkiajan suurin ja merkittävin yksittäinen taistelu. Siihen päättyivät sekä ristiretket että ristiretkivaltioiden parisataavuotinen historia.

---

^[2]  Rikhard Leijonamieli olisi siihen melko varmasti pystynyt, muttei nähnyt sitä järkevänä, koska kaupunkia olisi taas sen jälkeen pitänyt puolustaa Saladinin vastahyökkäyksen torjumiseksi.